Löysin tuossa kesällä vanhan valokuvan, joka oli otettu ollessani 16-vuotias. Muista miten tuolloin vihasin sitä kuvaa, koska näytin omasta mielestäni valtavan lihavalta ja isolta. Nyt kun katsoin kuvaa en voinut uskoa silmiäni siitä miten hoikka olinkaan tuolloin. Kaikki vaatteet kokoa 34 ja silti uskoin olevani liian iso ja halusin laihtua ainakin 5 kiloa.

Mielikuvani omasta itsestäni muuttui päästyäni yliopistoon. Sieltä löytyivät ihmiset jotka olivat samanhenkisiä kuin itsekin ja jotenkin enää sillä että oliko 5 kiloa hoikempi ei tuntunut olevan niin suurta merkistystä. Tärkeämpää oli se, että oikeasti viihtyi porukassa.

Kuitenkin mitä vanhemmaksi tuli niin toinen epävarmuustekijä kasvoi. Nyt enää ei murhetinut omasta ulkonäöstä ja siitä miten suosittu on vaan siitä mitä elämässä pitää tehdä. Kotoa poismuutto oli osa aikuistumista ja sen myötä koittivat monet asiat jotka olivatkin yhtäkkiä osa elämää. Yhtäkkiä piti osata kilpailuttaa sähköyhtiöitä ja ottaa oikeanlainen kotivakuutus. Aikuisten juttuja siis, joita ei vielä lukiossa osannut kuviella hoitavansa.

Aikuisten juttuja tuli kuitenkin lisää ja lisää. Rahapula iski ja avoimien työpaikkojen hakua piti tehdä paljon enemmän kuin vain kesäksi. Oma opiskelu ei tuntunut tuottavan tuloksia työnhaun kanssa, vaikka lukiossa oli aina hoettu että vielä 18-vuotiaana on hankala saada mitään töitä kun ei ole työkokemusta ja on nuori. Nyt viisi vuotta myöhemmin homma ei kuitenkaan ollut helpottunut lainkaan.

Opiskelukin tuntui hankalammalta. Enää se ei ollut yhtä hauskaa kuin silloin kun tuli uutena ihmisenä yliopistoon. Opiskeluun oli lisätty painostus: laitokselta (proffa: koskas meinaat valmistua), tiedekunnalta (etappi, et ole muuten vielä valmistunut), yliopistolta (me ei saada rahaa jos opiskelijat ei valmistu) sekä valiolta (opiskelijat pitää saada nopeasti työurille).  Uutiset ovat kirjoittaneet vastavalmistuneiden työttömyydestä jo pitkään. Oma epävarmuus kasvoikin yhtäkkiä aivan eri tavalla kuin koskaan ennen: mitä teen jos en saakaan töitä vaikka olisinkin valmistunut?

Yhtäkkiä lukioaikaiset murheet tuntuivatkin paljon haluttavimmilta kuin se mitä elämä oli tuonut mukanaan. Kuuntelin pari päivää sitten junassa muutaman teinin jutustelua keskenään. Toinen totesi että oli saanut jostain ruotsin kokeesta vitosen ja matikasta kutosen. Toinen kertoi samanlaisista arvoisanoistaan ja molemmilla oli vähääkään välittävä asenne asiasta: "En mä kuitenkaan ruotsia mihinkään tarvitse". Melkein teki mieli mennä takomaan järkeä päähän noillekin teineille, mutta tiesin ettei siitä olisi mitään hyötyä, ei sitä kuitenkaan silloin voi ymmärtää. Siksi ehkä onkin parempi että tuolloin keskeisin murheenaihe on se että mahamakkarat eivät näy liikaa paidan alta. Aikuistumiseen on aikaa myöhemminkin.