Aloitin opintoni 2004 eli olen nyt ollut reilu kuusi vuotta opiskelijana. Viimeisin vuosi on ollut itselleni välivuosi opinnoista ja olen saanut suoritettua vuoden aikana ainoastaan 7 opintopistettä. Vuoden aikana pääsi kokemaan kaikkea; sai kirjoittaa kannanottoja, järjestää mielenosoituksia, osallistua pitkiin palavereihin, neuvotella asioita, edustaa opiskelijoita ja oikeasti uskoa siihen mitä oli tekemässä eli tehdä maailmasta parempi paikka. Pääsin vuoden aikana myös juomaan vappuskumppaa presidentin luona, syömään elämäni parhaat ruoat Helsingin kaupunginjohtajan virka-asunnolla, sitsaamaan Helsingin yliopiston kanslerin luona, keskustelemaan sosiaallisen median asemasta Yliopiston hallituksen puheenjohtajan kanssa sekä keskustelemaan opiskelijoiden elämästä Helsingin sanomien toimittajan kanssa. Vuosi oli tapahtumarikas ja loistokas. Asioihin pääsi vaikuttamaan eturintamassa ja oli sellainen olo kuin oikeasti tekisi jotain jolla on jotain väliä.

Ensi vuosi ei ole yhtä loistokas. Olen yhteiskunnan taakka. Olen se tyyppi, josta ihmiset avautuvat hesarin keskustelupalstoilla. Olen n:nnen vuoden opiskelija, joka ei ole vielä valmistumassa. Olen työtön ja tuloton. En saa opintotukea, koska en ole opiskellut tänä vuonna. En myöskään saa asumislisää tai toimeentulotukea, koska asun poikaystäväni kanssa ja hän käy töissä. Haluaisin opiskella mutta ilman tuloja se on vain mahdotonta. Tunnen olevani siivellä eläjä ja itsenäisyyteni kärsii. 

Haluan siis töihin. Tällöin leimaannun automaattisesti siksi opiskelijaksi, joka vain käy töissä eikä opiskele, mikä on täysin totta, koska miten pitäisi pystyä opiskelemaan täysillä jos samalla on töissä. Työnlaatukin on ongelma eli millaista työtä sitä sitten pitäisi tehdä. Opiskelijoita on vuoden aikana syytetty mm nuorisotyöttömyydestä, koska opiskelijat vievät nuorilta ja kouluttamattomilta työt. Itse haluaisinkin tehdä jotain mukavaa ja haastavaa työtä jossa pääsen käyttämään aivoja. Tämä vain ei tunnu olevan vaihtoehto.

Samaan aikaan yliopistoissa kuohuu ja tutkintoja uudistetaan jatkuvaan. Oppiaineita lopetetaan, lukukausimaksuista puhutaan ja tänään vielä tuli esitys siitä, että maisterin tutkintoon pitäisi hakea erikseen kandin jälkeen. Välillä ahdistaa ihan niin paljon, että tekisi mieli vain kadota maailmasta. En kuitenkaan tuo siihen mitään hyötyä, koska olen itse juurikin sellainen varoittava esimerkki, joillaisia opiskelijoista ei haluta. Siksi onkin haastavaa yrittää tulla otetuksi vakavasti eikä vain Ei-liikkeenä.

Tänä vuonna sain vielä vaikuttaa asioihin, ensi vuotta vain pelkään. Pelkään sitä että en osaa enää asioita, joita olen opiskellut ja että otteen saaminen takaisin opiskeluun vie pitkän aikaa. En myöskään tiedä miten laitokseni tyypit suhtautuvat minuun, koska monet opiskelukaverini ovat jo osa tutkimusryhmiä ja itse en ole saanut vielä mitään aikaan.

Toivon todella paljon että joskus kymmenen vuoden päästä kun ajattelen tätä hetkeä, se ei edes muistu mieleeni. Silloin olen valmistunut ja teen jotain itselleni mielekästä työtä ja nautin siitä. Silloin aika on jo kullannut muistot ja muistan vain kaiken ihanan mitä opiskeluaika toi mukanaan. Ahdistus opiskelusta on kadonnut.